Modernin keramiikan pioneeri: Lucie Rie

”I like to make pots, but I do not like to talk about them.”

Törmäsin keraamikko Lucie Rieen ensimmäisen kerran Lord Snowdonin valokuvassa. Silloin en vielä tiennyt, että tuo kokovalkoiseen asuun pukeutunut pieni nainen lähes itsensä kokoisen vaasin vieressä on modernin keramiikkataiteen uranuurtaja. Tuo kuva jäi mieleeni ja siitä inspiroituneena halusin selvittää lisää Lucien elämästä, urasta ja estetiikasta.

Lucie Rie (1902-1995) rakastui dreijaamiseen taideopintojensa aikana synnyinkaupungissaan Wienissä. Siitä lähtien läpi 60-vuotisen uransa aikana hän kehitti jatkuvasti muotokieltään ja hänet tunnetaan erityisesti modernistisesta tyylistä sekä taitavasta lasitteiden käytöstä.

Toisen maailmansodan aikaan Lucie joutui pakenemaan Lontooseen. Hän otti mukaansa arkkitehtimiehensä suunnitteleman kotistudionsa ja pystytti pähkinäpuiset hyllyt ja polttouunin uudelleen uuteen kotiinsa Bayswateriin. Tänä päivänä Lucie Rien studiota voi käydä katsomassa alkuperäisenä Victoria & Albert -museossa Lontoossa.

Silloisia esteettisiä linjoja rikkova, omannäköisen modernin tyylin omaksunut Lucie sai ensin kylmän vastaanoton rustiikkisuuteen tottuneilta brittiläisiltä taidepiireiltä. Lucien vaasit ja astiat olivat samalla sekä käyttö- että taide-esineitä, mikä oli uutta ja nykyaikaista, sillä keramiikkaa ei vielä tällöin pidetty yleisesti taiteen muotona. Lucien ympäröivästä arkkitehtuurista ja luonnosta inspiroituneet keramiikkatyöt saivat kuitenkin paikkansa osana modernia elämäntyyliä. 

Sittemmin lukuisat keraamikot ja suunnittelijat ovat saaneet vaikutteita Lucie Rien kädenjäljestä ja töistä saa maksaa huutokaupoissa tuhansia euroja. Muun muassa Loewen art director Jonathan Anderson kertoo aloittaneensa keramiikkakokoelmansa keräilyn Lucien 50-luvun aaltoilevasta salaattikulhosta.

Japanilainen suunnittelija Issey Miyake tutustui Lucie Rieen sattumalta keramiikkakirjan sivuilla lontoolaisessa kirjakaupassa ja tästä inspiroituneena pistäytyi tapaamassa Lucieta studiolla. Lucien ura oli saanut sodan jälkeen sivujuonteen, minkä aikana hän valmisti jonkin aikaa keraamisia nappeja, jotka hän lopulta testamenttasi Issey Miyakelle. Osa napeista nähtiin myös Issey Miyaken AW 89/90-muotinäytöksessä. Suosin mahdollisimman huomaamattomia nappeja, mutta nähtyäni nämä saatan jopa muuttaa mielipidettäni – erityisesti Sophie Buhai -henkiset simpukan ja viuhkan muotoiset napit ovat kuin pieniä veistoksia ja näyttävät upeilta!

Vaikka napit osoittautuivat menestykseksi, Lucien intohimo oli kuitenkin astioissa, joiden pariin hän palasi aloittaen pitkäaikaisen ja merkittävän yhteistyön Hans Coperin kanssa. Yhdessä he valmistivat pääasiassa astiastoja, joissa näkyi muun muassa Lucielle tunnusomainen viivamainen sgraffito-viimeistely.

Luciesta saa vaikutelman, että hän pysyi ihailtavalla tavalla itselleen tärkeiden asioiden äärellä ja luottavan omaan visioonsa, eikä välittänyt muiden mielipiteistä. Ihailtavaa! Häntä kuvaillaan kuitenkin myös teräväkieliseksi ja tylyksikin, mikä on jollain tapaa kontrastissa kuvista huokuvaan sympaattiseen olemukseen. Sanotaan, ettei Lucie mielellään keskustellut keramiikasta, mutta kutsui siitä aidosti kiinnostuneet ja hänen aikaansa arvostavat studiolleen tarjoten teetä ja kakkua.

Lucie Rien määrätietoisen luonteen ja omistautumisen keramiikalle tiivistää mielestäni parhaiten hänen lausahduksensa: “I like to make pots, but I do not like to talk about them.”.

Lähteet: Vogue UK, Gravel & Gold, Sotheby’s, Suzanne Lovell, Widewalls & The Collector