Oodi oppimiselle
Pari vuotta sitten tajusin, että oppiminen on elämänmittainen prosessi.
Kun tapasin nykyisen poikaystäväni kaksi vuotta sitten, muistan kuinka ihmeissäni olin siitä, miten paljon taitoja hän osasi. Hän on hyvä skeittaamaan, lumilautailemaan ja pelaamaan korista. Ravintolaillallisen jälkeen hän taitteli kuitista origami-joutsenen ja aamusmoothieta valmistaessa hän alkoi jonglööraamaan appelsiineilla. Hän osaa laulaa ja soittaa kaikkia soittimia kitarasta ja pianosta rumpuihin ja huuliharppuun.
Ihmettelin, miten on mahdollista, että yksi ihminen osaa niin monta taitoa, ja yritin saada selville, mitä hän ei osaisi.
Osaatko kävellä käsillä? Osaan.
Osaatko ratkaista rubiikinkuution? Osaan.
Entä surffata? Osaan.
Aloin miettiä omia taitojani, ja ennen kaikkea sitä, miksi olin itse lopettanut uusien asioiden opettelun. Nuorempana olin harrastanut kaikkea mahdollista teatterin ja tanssin sekä luovan kirjoittamisen ja pianonsoiton välillä. Yliopisto-opintojen aikana olin kuitenkin hiljalleen lopettanut suuren osan harrastuksistani, sillä eihän minusta tullut ammatikseni näyttelijää tai konserttipianistia. Harrastin kyllä taidetta edelleen käymällä museoissa, keikoilla ja teatterissa katsomassa muiden luovaa osaamista, mutta en enää itse luonut mitään.
Poikaystäväni esimerkistä tajusin, että eihän minun tarvitse olla ammattilainen oppiakseni – ja voin myös opetella uusia taitoja, vaikka en hyödyntäisikään niitä omassa päivätyössäni. Kuinka tylsää elämä olisikaan, jos tekisimme nuoruuden jälkeen koko loppuelämän ajan ainoastaan sitä, missä olemme jo valmiiksi hyviä.
Kun tenttasin poikaystävääni taidoistaan, hän selitti, että avain oppimiseen on yksinkertaisesti siinä, että aloittaa. Hän oli esimerkiksi viisi vuotta sitten Flow’ssa keksinyt, että haluaa oppia laulamaan. Seuraavana maanantaina, kun minä luultavasti makasin peiton alla päänsärkyisenä ja tilasin pizzaa, hän ilmoittautui laulutunneille.
Päätin, että alan myös opetella uusia taitoja. Halusin pehmeän laskun, joten aloitin sellaisista asioista, jotka tuntuivat jo valmiiksi omimmilta: kaivoin vanhan filmikamerani esiin ja ilmoittauduin keramiikkakurssille.
Kun sain ensimmäisen filmirullan kuvat kehityksestä olin pettynyt: kuvat olivat suurimmaksi osaksi tärähtäneitä ja ylivalottuneita. Keramiikkakurssilla ensimmäinen tekeleeni oli iso möhkäle, joka ei muistuttanut edes etäisesti niitä Pinterest-kansiooni keräämiäni upeiden kulhojen ja karahvien kuvia.
Uuden opettelussa olenkin oppinut ennen kaikkea kärsivällisyyttä (joka ei kuulu vahvuuksiini). Tässä kaikkihetimullenyt -maailmassa tekee hyvää hidastaa ja hyväksyä, että uuden oppiminen ei tapahdu hetkessä. Oppimisen ideahan on juuri se, ettei taitoja osaa jo valmiiksi.
Lisäksi kaikessa ei tarvitse tulla parhaaksi tai edes hyväksi. Uuden oppiminen on itsessään hauskaa!
Oppimista ei kannatakaan ottaa vakavasti, ja usein vaikeatkin asiat helpottuvat ajan kanssa. Lahjoitin pois ensimmäisen kulhomöhkäleen, ja toisella kerralla onnistuin jo tekemään leipälautaset, joita käytämme edelleen päivittäin. Nykyisin filmitkin onnistuvat jo paremmin, eikä epäonnistuneita ruutuja ole enää kuin silloin tällöin.
Seuraavaksi aion toteuttaa kaksi pitkäaikaista haavettani eli oppia seisomaan käsilläni ja soittamaan kitaraa (edes yhden kappaleen). Aion myös vihdoin opetella uudelleen ajamaan autoa (omistan ajokortin, mutta en ole ajanut autokoulun jälkeen kuin pari kertaa, joista viimeisimmällä päädyin tienpenkkaan).
Uuden oppimisessa kivointa onkin se, että mahdollisuuksia on valtavasti: voin valita minkä tahansa kiinnostavan aihealueen. Jos elän vanhaksi ja harjoittelen vaikka edes yhden uuden taidon vuodessa, ehdin oppimaan vielä jopa 60 uutta taitoa elämäni aikana.
Minä ainakin haluan olla se, joka vielä mummona suhtautuu uusiin asioihin uteliaasti – ja ilmoittautuu tenniskurssille tai aloittaa sellotunnit.
Jutun kuvat ovat ensimmäisiä filmikokeiluja. Myös Gemman toisen kokoelman teemana on KASVIO eli elinikäinen uuden oppiminen, tutustu kokoelmaan täällä.
